Huolto- ja tarkastussuunnitelmat

Huolto- ja tarkastus ovat reaalitoimenpiteitä, joiden järjestyksellinen suorittaminen vaatii suunnitelman. Suunnitelma sisältää tiedon alueista ja välineistä, ohjeet huollolle sekä seurannan huoltojen tekemisestä.

Tarkastaja on leikki- ja liikunta-alueiden turvallisuuden asiantuntija. Häntä voi käyttää myös muissa tehtävissä kuten suunnittelutyön konsultointi, asennuksen aikainen valvonta ja henkilövahingon jälkeinen tarkastus.

Riskinhallinta on hallinnoijan tehtävä ja se sisältää kaiken turvallisuuteen liittyvän tiedon (mm. tarkastusraportit) perusteella tehtävät päätökset tarvittavista jatkotoimenpiteistä joiden avulla havaitut riskit saatetaan hyväksyttävälle tasolle.

Tätä aihetta on tarkasteltu Safe to Play -kirjan luvussa 2.1. Huolto- ja tarkastussuunnitelmat.

Kun standardi muuttuu, pitääkö välineet muuttaa?

Kuluttajaturvallisuuslaki sanoo, että välineen turvallisuuden arvioinnissa käytetään voimassa olevaa standardia. Tuntien standardisoinnin rytmin, väline ehtii nähdä elinkaarensa aikana ehkä 3 standardiversiota. Pitäisikö väline joka kerta muuttaa? Se tuntuisi turhalta ja kalliilta.

Vertailukohta löytynee autoista. 30-40 vuotta sitten autoissa ei ollut turvavyöpakkoa eikä monissa autoissa ollut turvavöitäkään. Turvavyöpakko tuli ensin etupenkeille, mutta se koski vain niitä (uusia) autoja, joissa oli turvavyöt. Myöhemmin kun vaatimus laajennettiin takapenkeille, sekin koski vain niitä (uusia) autoja, joissa oli turvavyöt myös takana. Jostakusta se, että eri aikoina käyttöönotetuille autoille on eri vaatimukset, saattoi tuntua väärältä. Mutta ajan saatossa autokanta uusiutui ja nykyään kaikissa autoissa on turvavyöt sekä edessä että takana.

Leikki ja liikuntavälineissä tilanne on samankaltainen. Välinettä koskee ne vaatimukset, jotka olivat voimassa asennushetkellä. Myöhemmin voimaan tulevista vaatimuksista pitää täyttää vain ne, jotka ovat turvallisuuden kannalta merkittäviä. Mitä tällaisia voisi olla? Otetaan pari esimerkkiä.

  • Vuonna 2008 tuli uusi vaatimus keinumisvälineiden käsi- ja jalkatuille; tapin pään halkaisijan tulee olla vähintään 44 mm jotta se ei vaurioittaisi silmää. Pitikö kaikki tapit siis vaihtaa? Riskinarvioinnillisesti ajatellen osa pitää, osaa ei. Esimerkiksi lähellä maan rajaa olevien jalkatappien vaihtaminen tuntuisi tarpeettomalta samoin kuin sellaisten käsikahvojen, joissa liike on vain poikittaista tappiin nähden. Mutta esimerkiksi käsikahva edellä pyörivissä keinumisvälineissä riski on selvästi suurempi.
  • Vuonna 2008 liukumäen turva-alue liu’un sivulla leveni 100 cm:stä 150 cm:iin. Tuskin missään tilanteessa olisi tarpeen siirtää välinettä jos liukumäen sivulla ei ole tuota 150 cm:n tilaa.

Mutta kuka päättää mitkä vaatimukset ovat riskinarvioinnillisesti merkittäviä? Jos minulta kysytään, niin suosituksen tekee tapauskohtaisesti vuositarkastuksen tekevä, riskinarvioinnin hallitseva tarkastaja. Päätöksen muutoksesta tekee aina alueen omistaja.

Otteet tason yläpuolelle vai ei?

EN 1176 ei vaadi tason yläpuolelle, kohtaan josta noustaan jyrkästä nousuelementistä tasolle, otekahvoja joten useissa kiipeilyvälineissä niitä ei ole. Ehkä se, että standardi ei vaadi niitä, tulkitaan tarkoittavan, että niitä ei tarvita. Tai ehkä tuotekehitys on niin standardilähtöistä, että käytettävyys unohtuu. Tai ehkä kahvojen poisjättäminen on seurausta alati tiukkenevasta hintakilpailusta jonka seurauksena perusleikkivälineissä herkkuja ei juurikaan ole.

Australiassa leikkivälineille on EN 1176-standardien lisäksi muutamia lisävaatimuksia. Yksi näistä huomauttaa, että aukossa tulisi olla kahvat vaikkakaan niitä ei vaadita.

Riskinarvioinnillisesti ajatellen kahvat ehdottomasti kannattaa olla. Putoaminen on yleisin vahingon syy ja tällaisessa kohtaa putoaminen taaksepäin selälleen on aivan ilmeinen riski.

 

Alueen omistajan vastuu tarkastushuomioiden käsittelyssä

Päävastuun leikki- tai liikuta-alueen muodostaman kuluttajapalvelun turvallisuudesta kantaa luonnollisesti alueen omistaja: Kunta, taloyhtiö tms. Joskus tarkastaja voi kuitenkin ahdistua tietäessään, että alueella on vakava riski eikä sen korjaamisesta ole takeita. Pitäisikö tarkastajan siis omatoimisesti ilmoittaa puutteesta sosiaalisessa mediassa tai vaikkapa s-postilla viranomaiselle?

Ei pidä.

Pian valmistuva Eurooppalainen tekninen raportti leikki- ja liikunta-alueiden tarkastajien pätevyydestä nimenomaan sanoo, että tarkastuksessa tehdyt havainnot ovat luottamuksellisia. Ainoan poikkeuksen tekevät seuraavat kaksi tilannetta:

  1. Tietojen luovuttaminen on ehdottomasti tarpeen lasten turvallisuuden varmistamiseksi.
    • Tämä tarkoittaa lähinnä sitä, että tietoja saa antaa suoraan esimerkiksi aluetta hoitavalle huoltoyhtiölle. Ei kuitenkaan kenellekään, joka ei hoida alueen turvallisuuden varmistamista.
  2. Viranomaiset antavat lainvoimaisen määräyksen luovuttaa tiedot.
    • Tämä vaihtoehto tulee kysymykseen jos vahinkoja on tapahtunut, asiaa tutkitaan ja esimerkiksi haluttaan varmistaa, että alueen omistajan toimittama tarkastusraportti on yhtenevä tarkastajan luovuttaman tarkastusraportin kanssa.

Voiko tarkastaja olla jäävi?

Euroopan standardisointipiireissä käydään keskustelua siitä, voiko tarkastaja tehdä muuta kuin tarkastaa. Jääviyskysymys on relevantti mutta ei mustavalkoinen.

  • Jos autokatsastaja määräisi korjauksen joka tehtäisiin omassa hallissa, voisi kyseenalaistaa vikaraportoinnin herkkyyden.
  • Toisaalta se hyväksytään, että lääkäri saa lääkeyhtiöltä kiitosta eri muodoissa.

Leikki- ja liikuntavälineiden tarkastuksessa on kieltämättä mahdollisuus väärinkäytökseen ja näin on kertoman mukaan toimittukin. Eräs ei-Eurooppalainen tarkastusyhtiö omassa kotimaassaan kuuleman mukaan yhdisti tarkastus- ja myyntitoiminnan hyvin kyseenalaisella tavalla. Esimerkiksi jos vanhassa välineessä oli edes teoreettinen päänkiinnijuuttumisaukko, se raportoitiin aina korkeimpaan “riskiluokkaan” välittämättä systemaattisesta riskinarvioinnista. Näin saatiin kuitenkin näyttämään siltä, että vanha väline on vaarallinen ja voitiin myydä oma väline sen sijaan. Tarkastaja ei välttämättä valehdellut riskistä, mutta varmasti harhaanjohti asiakasta luulemaan riskin olevan todellista suurempi saadakseen näin taloudellista hyötyä.

Edellä mainittua ongelmaa ei juurikaan ole, jos tarkastukseen liitetään asianmukainen ja aito riskinarviointi. Jos riski on todellinen, se pitää raportoida. Ja jos raportin ohessa saa mahdollisuuden vian korjauttamiseen, niin hyvähän se on.

Vaikuttaa siltä, että keskustelu on siirtymässä kohti seuraavaa johtopäätöstä: Tärkeintä on että tarkastaja on henkilökohtaisesti erillään välineiden, huollon tai tarkastuspalvelun myynnistä. Jos sama yhtiö harjoittaa sekä tarkastus, että myyntitoimintaa, pitäisi ainakin henkilöiden olla erillisiä eikä esimerkiksi tarkastajan bonukset saisi perustua varaosa- ja huoltomyyntiin.