Iskunvaimennuksen testauksen edut ja haasteet

Leikki- ja liikunta-alueiden turva-alustoille on iskunvaimennusvaatimus, joka tunnetaan nimellä HIC testaus. Perinteisesti testauksia on tehty vähän ja palveluntarjoajia on harvassa. Nyt tilanne voi kuitenkin muuttua EN 1176-1 liitteen H julkaisun myötä. Vaikka testaus voidaan tehdä mille alustalle tahansa, useimmiten se tehdään kiinteille, paikalla valetuille alustoille.

Uusi liite esittää, että erityisesti paikalleen valettujen alustojen iskunvaimennus tulisi testata. Testin tekemisestä on hyvä mainita tarjouspyynnössä ja sen teettäminen on tilaajan oikeus ja etu. Tarjouspyynnössä voidaan ottaa myös kantaa pinnan visuaaliseen ilmeeseen liittyen värialueiden geometrioiden siisteyteen ja pinnan yhtenäisyyteen (kuivumisen jälkeen lisätty materiaali jättää ruman sauman pintaan).

Testaamisesta on selkeä hyöty, sillä se sekä varmistaa riittävän turvallisuustason että viestittää asennuksen tekijälle huolellisen työn ja riittävien kerrosvahvuuksien merkityksestä.

Eikö materiaalitoimittajan ohjeistama kerrosvahvuus ole riittävä tae? Ei, sillä lopulliseen laatuun vaikuttaa monet ulkona tehtävän asennuksen olosuhteet ja tekijän ammattitaito. Testauksen puolesta puhuu myös se, että toisin kuin useimmat olettaa, kiinteän turva-alustan ja erityisesti kimpoavan alustan riskitaso on irtonaista materiaalia korkeampi.

Aihetta on käsitelty laajasti Safe to Play -kirjan sivuilla 60 – 66 (tilaa).

 

 

 

 

Turvahiekka ja CE merkintä

Pitääkö leikki- ja liikunta-alueiden turvahiekat ja -sorat CE merkitä?

Jukka Lepistö, ylitarkastaja TUKESista, on antanut tietoa liittyen Safe to Play -koulutuksessa esiin nousseeseen kysymykseen siitä, pitääkö leikki- ja liikunta-alueiden turvahiekat ja -sorat CE-merkitä. Vapaasti mukailtuna vastaus kuuluu:

”Rakennustuoteasetus vaatii, että maa-, vesi- ja tierakentamisessa käytettävän soran soveltuvuus osoitetaan CE merkillä, jonka saaminen edellyttää standardin EN 13242 mukaisia testejä. Leikki- ja liikunta-alueiden turvahiekka ja -sora ei kuulu tähän kategoriaan, joten CE merkintää ei vaadita. CE merkittyä hiekkaa tai soraa saa totta kai käyttää, ja tilaaja voi jopa vaatia sitä, mutta leikki- ja liikunta-alueiden turva-alustoina käytettävän hiekan tai soran laatu voidaan osoittaa muillakin tavoin.”

Helpoimmin mitattavissa oleva turvahiekan tai -soran ominaisuus on raekoko. Standardin EN 1176-1 taulukon 4 mukaan raekoon tulee olla joko 0,2 – 2 mm tai 2 – 8 mm. Tämä jaottelu on kuitenkin koettu epätarkoituksenmukaiseksi, ja siksi kyseinen taulukko päivittyy syksyllä 2017 siten, että soveltuvan soran jaokkeen tulee vain täyttää vaatimus D60 / D10 < 3.

  • Esimerkiksi sora, jonka partikkeleista 60 % on pienempiä kuin 5 mm ja 10 % on pienempiä kuin 2 mm, täyttää kyseisen laatumäärityksen, koska 5 jaettuna 2:lla on 2,5 eli alle 3. (Lisätietoa Safe to Play -kirjan luvussa 3.3.1.2).

Vaikka laatuvaatimus näin kevenee, riskinarvioinnillisesti ja käytön kannalta tärkein turvahiekan ja -soran ominaisuusvaatimus, eli pakkautumattomuus, säilyy ennallaan ja vailla testausvaatimusta. Rakeiden geometrialle on kyllä olemassa kriteerit juuri standardissa EN 13242, mutta kyseisten kriteerien oikeiden raja-arvojen määrittäminen testaamalla veisi varmasti vuosia ja geometriavaatimus toteutuessaan epäilyksettä moninkertaistaisi turvahiekkojen ja -sorien hinnat. Niinpä tulevaisuudessakin leikki- ja liikunta-alueiden turvahiekoille ja -sorille on olemassa vain ohjeelliset raekokovaatimukset.

Iskunvaimennus

Turva-alustan sekä joidenkin leikkivälinekomponenttien iskunvaimennus testataan HIC testillä. Hyväksyttävä HIC arvo on 1000, mikä tarkoittaa tiettyä todennäköisyyttä eriasteisille aivovammoille.

Iskunvaimennus on vain yksi alustamateriaalien ominaisuus muiden joukossa: puhtaanapito, perustettavuus, helppokulkuisuus, hygieenisyys, miellyttävyys avojalalle, kuluminen ja hinta. Läheskään aina iskunvaimennus ei ole määräävä valintakriteeri vaikkakin se asettaa minimivaatimuksen poissulkien iskunvaimennukseltaan riittämättömät vaihtoehdot.

Iskunvaimennukseen liittyvä riskinarviointi on yksi haastavimmista turvallisuuden osa-alueista.

  • Aivovamman syntyminen on kirjaimellisesti tuurikauppaa, sillä sama isku voi aiheuttaa mitättömän tai vakavan aivovamman.
  • Putoaminen voi tapahtua monin eri tavoin.
  • Turva-alueessa voi olla kovempia kohtia tai putoaminen voi tapahtua irtonaisen kohteen kuten polkupyörän päälle.
  • Alustan aiheuttama kimpoaminen voi kasvattaa riskiä tietyntyyppisiin murtumiin.

Tätä aihetta on tarkasteltu Safe to Play -kirjan luvussa 3.3. Iskunvaimennus.

Kun standardi muuttuu, pitääkö välineet muuttaa?

Kuluttajaturvallisuuslaki sanoo, että välineen turvallisuuden arvioinnissa käytetään voimassa olevaa standardia. Tuntien standardisoinnin rytmin, väline ehtii nähdä elinkaarensa aikana ehkä 3 standardiversiota. Pitäisikö väline joka kerta muuttaa? Se tuntuisi turhalta ja kalliilta.

Vertailukohta löytynee autoista. 30-40 vuotta sitten autoissa ei ollut turvavyöpakkoa eikä monissa autoissa ollut turvavöitäkään. Turvavyöpakko tuli ensin etupenkeille, mutta se koski vain niitä (uusia) autoja, joissa oli turvavyöt. Myöhemmin kun vaatimus laajennettiin takapenkeille, sekin koski vain niitä (uusia) autoja, joissa oli turvavyöt myös takana. Jostakusta se, että eri aikoina käyttöönotetuille autoille on eri vaatimukset, saattoi tuntua väärältä. Mutta ajan saatossa autokanta uusiutui ja nykyään kaikissa autoissa on turvavyöt sekä edessä että takana.

Leikki ja liikuntavälineissä tilanne on samankaltainen. Välinettä koskee ne vaatimukset, jotka olivat voimassa asennushetkellä. Myöhemmin voimaan tulevista vaatimuksista pitää täyttää vain ne, jotka ovat turvallisuuden kannalta merkittäviä. Mitä tällaisia voisi olla? Otetaan pari esimerkkiä.

  • Vuonna 2008 tuli uusi vaatimus keinumisvälineiden käsi- ja jalkatuille; tapin pään halkaisijan tulee olla vähintään 44 mm jotta se ei vaurioittaisi silmää. Pitikö kaikki tapit siis vaihtaa? Riskinarvioinnillisesti ajatellen osa pitää, osaa ei. Esimerkiksi lähellä maan rajaa olevien jalkatappien vaihtaminen tuntuisi tarpeettomalta samoin kuin sellaisten käsikahvojen, joissa liike on vain poikittaista tappiin nähden. Mutta esimerkiksi käsikahva edellä pyörivissä keinumisvälineissä riski on selvästi suurempi.
  • Vuonna 2008 liukumäen turva-alue liu’un sivulla leveni 100 cm:stä 150 cm:iin. Tuskin missään tilanteessa olisi tarpeen siirtää välinettä jos liukumäen sivulla ei ole tuota 150 cm:n tilaa.

Mutta kuka päättää mitkä vaatimukset ovat riskinarvioinnillisesti merkittäviä? Jos minulta kysytään, niin suosituksen tekee tapauskohtaisesti vuositarkastuksen tekevä, riskinarvioinnin hallitseva tarkastaja. Päätöksen muutoksesta tekee aina alueen omistaja.

Muutos irtomateriaalien iskunvaimennustestaukseen

EN 1177 standardi määrittää testimenetelmän leikki- ja liikunta-alueiden turva-alustojen iskunvaimennukselle. Standardin suurin virhe tällä hetkellä on pudottaa testiluotain kolme kertaa samaan kohtaan ja ottaa testitulos viimeisestä pudotuksesta. Tällä on haettu pinnan kovettamista pahimman mahdolliseen tilanteeseen. Mutta käytännössä kovetusmenetelmä on ollut paljon, paljon epäsuotuisampi kuin mitä pahin mahdollinen tilanne oikeasti vaatisi. Miksi?

  • Kahden pudotuksen jälkeen maassa on täsmälleen luotaimen kaarevaa pintaa vastaava muoto, minkä ansiosta kolmannen iskun voima on merkittävästi suurempi. Eroa vastaa hieman sitä, kun lyö veteen avokämmenellä tai nyrkillä. Avokämmenen yhtäaikainen kohtaamispinta-ala on suurempi ja siksi isku tuntuu kovemmalta.
  • Kahden pudotuksen jälkeen ainetta on lentänyt sivuun jolloin kolmas pudotus testaa paljon todellista ohuempaa kerrospaksuutta. Hakkeella sivuun lentäneen hakkeen määrä voi vastata jopa 15 cm:iä.

Revisiointityö meneillään

EN 1177 standardia ollaan revisioimassa. Suurin syy on testilaitteistojen huima kehitys, mutta samalla on parannettu mm. ulkona tehtävien testien proseduuria sekä irtomateriaalia olevien alustojen testausta.

Allekirjoittanut on ollut EN 1177 standardista vastaavan työryhmän CEN TC 136 / SC 1 / WG 1 jäsen vuodesta 2006. Vuonna 2008 vähennettiin turvahiekan ja hakkeen kerrospaksuuksia 10 cm:llä, mihin muutokseen olin vaikuttamassa merkittävällä tavalla. Nyt on tulossa toinen, ehkä vieläkin merkittävämpi muutos.

Helmikuussa 2016 pidetyssä työryhmäkokouksessa päätettiin muuttaa irtomateriaalien laboratoriotestaus sellaiseksi, että materiaali tiivistetään tasaisalla levyllä ja luotain pudotetaan kerran. Ulkona tehtävä testaus puolestaan muutettiin siten, että luotain pudotetaan alustalle sellaisena kuin se on ilman tiivistystä. Nämä muutokset ovat todella merkittäviä. Nyt testitulokset kuvaavat hiekan todellista iskunvaimennuskykyä eikä kuvitteellista pahinta mahdollista tilannetta.

Muutoksen merkitys

Otetaan esimerkiksi 30 cm kerros turvasoraa. Tällä hetkellä tehtävällä testimenetelmällä korkeudesta 200 cm iskun kovuus on yleensä 1000 HIC (suurempi arvo = kovempi isku). Uudella testillä tehtynä korkeudesta 330 cm tehtynä iskun kovuus voi olla esimerkiksi HIC 426 kuten kuvasarja osoittaa.

Ero HIC 426:n ja HIC 1000:n välillä on merkittävä. Mikäli tuon voimakkuuden isku kohdistuisi päähän, todennäköisyys saada eritasojen aivovamma voi olla moninkertainen.

Sillä, että hiekkaa vaaditaan liikaa, on muutakin merkitystä kuin taloudellinen kulu. Väärä testimenetelmä on saanut suunnittelijat ajattelemaan, että valetut turva-alustat ovat iskunvaimennukseltaan yhtä hyviä kuin hiekka. Eiväthän ne ole. Kuka tahansa voi todeta asian itse kävelemällä turvalaatalla ja hiekalla. Toinen joustaa vähän, toiseen jalka uppoaa selvästi.

Jos minun pitäisi valita kaadunko suorilta jaloilta selälleni turvalaatalla vai uimarantahiekalla, valitsisin hiekan. Ja niin tekisi kaikki muutkin mukaan lukien valettavien turvalaattojen valmistajat.

Tämän blogin tarkoituksena ei ole demonisoida valettuja turva-alustoja eikä tätä kirjoitusta sponsoroi turvahiekkatoimittajat. Jokaisella alustamateriaalilla on omat vahvuutensa ja heikkoutensa. Hiekan vahvuus on iskunvaimennus ja silloin kun putoaminen on odotettavaa, kuten esimerkiksi bouldering seinissä, hiekan pitäisi olla ykkösvalinta sen joistain heikkouksista huolimatta.


EN 1177 muutos on teknisen komitean hyväksyttävänä toukokuussa 2016 uusi revisio standardista julkaistaan joskus vuonna 2017.

Artikkeleiden hakemisto

Nurmikon kriittinen putoamiskorkeus

EN 1176 esittää, että nurmikon kriittinen putoamiskorkeus on 100 cm ja lisää, että kansallisella päätöksellä voidaan nurmikon iskunvaimennukseksi katsoa 150 cm. Toisaalta EN 16630 sanoo, että liikunta-alueilla nurmikon kriittiseksi putoamiskorkeudeksi katsotaan 150 cm.

Onko nurmikon iskunvaimennus siis 100 cm vai 150 cm? Suomessa nurmikko on usein ohut ja kova, joten kansallista korotusta 150 cm:iin ei ole tehty. Ilman testausta nurmikon kriittiseksi putoamiskorkeudeksi katsotaan siis 100 cm.

Virallisesti iskunvaimennus määritetään EN 1177 mukaisella HIC testimenetelmällä. Tämä testimenetelmä ei katso materiaalin nimeä, väriä tai ulkonäköä, vaan vain sen kykyä suojella käyttäjää päähän kohdistuvien iskujen aiheuttamilta aivovammoilta.

Vuosien kuluessa hyvin ravitun nurmikon juuristo paksunee ja muodostaa iskua vaimentavaa kunttaa. Nurmikon iskunvaimennusominaisuudet siksi vaihtelevat riippuen nurmikon paksuudesta. Paras kriittinen putoamiskorkeus, minkä allekirjoittanut on testannut, on ollut 260 cm! Toisaalta poiskuluneen nurmikon kovettunut savi ei todennäköisesti saisi kriittiseksi putoamiskorkeudeksi edes 60 cm:ä.

Missä nurmikkoa voi käyttää?

Nurmikon heikkoudet iskunvaimennuksen suhteen ovat kuluminen ja kunttakerroksen hidas muodostuminen. Mutta jos kohteessa on oleva hyvin kasvanut nurmikko eikä käyttöä ennakoida tulevan kovin paljoa, nurmikko on kelpo alustamateriaali.

Kohteita, joissa käyttöä on yleensä suhteellisen vähän, ovat esimerkiksi kerrostalojen leikkialueet.

Kohtia, joista nurmikko kuluu vaikka käyttöä olisi suhteellisen vähänkin, ovat esimerkiksi liukumäen alastulokohta, portaiden edusta ja keinun keskikohta.

Kulumiskohtiin kaivetaan noin 30 cm syvyinen, tarkkareunainen kuoppa, täytetään se karkealla soralla ja asennetaan turvalaatan pinta hieman nurmikon leikkauskorkeutta alempaan tasoon.

Artikkeleiden hakemisto

Leukapuomi leikki- tai liikunta-alueella

Liikuntavälineille julkaistiin uusi standardin EN 16630 toukokuussa 2015. Leikkivälineissä saa vähentää putoamiskorkeudesta 100 cm, mikäli elementti on sellainen, että sen päälle ei voi nousta ilman poikkeuksellista akrobatiaa tai että päälle nouseminen on selvästi tuotteen käyttötarkoituksen vastaista. EN 16630 standardi puolestaan sallii vastaavan vähennyksen aina kun päälle kiipeämiseen ei ole kannustettu.

Otetaan esimerkiksi leukapuomi. Liikunta-alueella sen putoamiskorkeus on puomi miinus 100 cm. Leikkialueella putoamiskorkeus on sama kuin puomin korkeus maasta.

Entä saako vähennyksen tehdä, jos leukapuomi on koulun pihalla? Tästä ei ole 100 % selkeitä sääntöjä. Perustuen lapsen kehitykseen, sanoisin, että ala-asteen piha on leikkialuetta kokonaisuudessaan. Yläasteen pihalla voisi olla erikseen liikunta-alue, joka on erillään (sikäli kuin se on mahdollista koulupihassa) kaikesta leikkimiseen tarkoitetusta, ja täällä vähennyksen ehkä nippa nappa voisi tehdä.

Leukapuomin turva-alue on hyvin laaja. Jos vähennys putoamiskorkeudesta tehdään, voisi kuitenkin olla viisasta kattaa suoraan tangon alta noin parin metrin pituinen kaistale iskua vaimentavalla alustalla ihan siltä varalta, että ote lipsahtaa ja tullaan niskoilleen alas.

Artikkeleiden hakemisto

Leuanvetotanko – uusi putoamiskorkeus liikunta-alueilla

Ei niin kauan sitten leuanvetotangon korkeus määräytyi aina leikkivälinestandardin EN 1176 mukaisesti tangon yläpinnasta. Tämä muuttui kun ulkokuntolaitestandardi EN 16630 julkaistiin toukokuussa 2015.

Nykyäänkin, mikäli leuanvetotanko asennetaan leikkialueelle, putoamiskorkeus tulee edelleen tangosta. Mutta jos tanko on asennettu liikunta-alueelle, putoamiskorkeus on 100 cm alle tangon korkeuden.

Kun lisäksi EN 16630 sallii käyttää liikunta-alueella “pintamaata” 120 cm putoamiskorkeuteen ja nurmikkoa 150 cm putoamiskorkeuteen asti, voidaan leuanvetotankoja jatkossa asentaa liikunta-alueille merkittävästi aiempaa vähäisemmillä alustakustannuksilla.

Päivitys 30.2.2016: Kokonaan eri asia on sitten se, kannattaako esimerkiksi 219 cm korkeuteen asennettua leuanvetotankoa asentaa kivituhkalle. Ainakin allekirjoittanut asentaisi tangon alle, ±100 cm eteen ja taakse kunnolla iskua vaimentavaa materiaalia kuten soraa tai haketta 20 – 30 cm kerroksen. (Kiitos täsmentävästä kysymyksestä Tapio Parkkiselle Ouluun.)

Artikkeleiden hakemisto

Kannattaako vanhaa leikkivälinettä korjata?

Kuvan uskomaton tilanne tuli eteen sattumalta lomareissulla. Kiipeilyteline on niin laho, että tolpat ovat kirjaimellisesti poikki ja jopa vaakapuomi on katkennut keskeltä. Kuvan tuote olisi pitänyt purkaa jo joitakin kesiä sitten. Turva-alustan asentaminen on parantanut turvallisuutta marginaalisesti mutta jättänyt jäljelle hengenvaarallisen vian, eli rungon massiivisen laho-ongelman.

Kun vanhaan tuotteeseen harkitaan korjaustoimenpidettä, on tärkeää miettiä muutoksen kustannuksia suhteessa tuotteen jäljellä olevaan elinkaareen. Totta kai ilmeiset vaarat poistetaan viipymättä, mutta matalampien riskiluokkien viat voidaan hyväksyä sillä perusteella, että tuotteen elinkaari on lähes lopussa ja piakkoin koko tuote korvataan uudella.

Artikkeleiden hakemisto

Millainen on hyvä kiipeilyseinä?

Leikkiväline- ja boulderingstandardien välillä on paradoksi. Leikkivälinestandardi sallii lähes yhtä korkean kiipeilyseinän kuin boulderingstandardikin, mutta merkittävästi heikommalla iskunvaimennuksella. Jos minulta kysytään, leikkivälinestandardi sallii liian vaaralliset kiipeilyseinät.

Leikkivälineissä pitää olla haastetta, mutta ei tarpeettomia riskejä. Esimerkiksi riipuntasillan putoamiskorkeuden nostaminen ei tee toiminnosta haastavampaa, mutta se tekee putoamisen seuraamuksista vakavampia. Kasvattaa siis riskiä mutta ei haastetta.

Millainen olisi hyvä kiipeilyseinä leikkialueella?

Koska kiipeilyseinässä käyttäjän painopiste on jalan tukipisteen ulkopuolella, pelkästään paikallaan pysyminen on haastavaa. Samasta syystä sivuttaissiirtyminen on lähes yhtä haastavaa kuin ylöspäin kiipeäminen. Hyvä kiipeilyseinä hyväksikäyttää tätä.

Leikkialueelle rakennettavan kiipeilyseinän olisi hyvä olla sellainen, että käyttäjä lähtee matalalta korokkeelta ja pyrkii siirtymään sivuttain toiselle tasanteelle ilman, että koskettaa maata. Tällaisessa rakenteessa on kaikki edut, mutta ei juurikaan heikkouksia.

  • Kiipeilyseinää voi käyttää useampi lapsi samanaikaisesti ilman vaaraa toisen päälle putoamisesta.
  • Putoaminen ei tapahdu korkealta.
  • Päästyään perille lapsen ei tarvitse tulla alas.

Artikkeleiden hakemisto