Esteetön hiekkalaatikko melkein onnistui

Lokakuussa 2015 sain s-postin, jossa maisteriksi valmistuva muotoilija Aino Kiviranta pyysi mielipidettäni luonnostelemastaan esteettömästä hiekkalaatikosta. Ajatus oli, että malli valmistuttuaan olisi kaikkien vapaassa käytössä; että kuka tahansa voisi tilata paikalliselta valimolta tarvitsemansa määrän. Minun, 12 vuotta tuotekehitystä tehneen ja kyyniseksi oppineen insinöörin silmissä ajatus oli niin romanttinen, että allekirjoituksena olisi voinut olla Julia Roberts ja ohjaajana Richard Gere.

Älkää ymmärtäkö väärin. Nostan hattua nyt jo valmistuneelle suunnittelijalle. Sen sijaan kirjoitan tässä teollisen tuotannon riskeistä, joiden vuoksi hyvätkin ideat usein jäävät pöytälaatikkoon.

Teollinen tuotanto – riskit

Valmistajalla on tuotevastuu. Valmistaja voi olla Lappsetin kaltainen toimija, joka tietää täsmälleen mitkä riskit ovat ja miten niihin varaudutaan. Mutta valmistaja voi olla myös betonivalimo tai alueen tuleva omistaja itse; heillä tällaista tietoa yleensä ei ole lainkaan tai vain nimeksi. Epävarmuus pelottaa kuten kuuluukin. Siinä missä rakennusliike pääsee kuin koira veräjästä jos ongelmat havaitaan vasta 2-vuoden takuuajan jälkeen (näin minulle on kerrottu), tuotevastuu jatkuu kuluttajatuotteissa tuotteen koko elinkaaren. Betonihiekkalaatikon kohdalla se voi olla 40 vuotta!

Tuotteistaminen suunnitelmasta valmiiksi tuotteeksi vaatii paljon työtä. Laatutuotteen tunnistaa yksityiskohdista. Siis juuri niistä asioista, joita teollinen muotoilija ei suunnittele. Muotoilijan ja tuotannon väliin vaaditaan tekninen asiantuntija joka osaa ennakoida ja neutraloida ongelmakohdat. Jeps, sitä työtä minä tein muutaman vuoden. ; )

Muottikustannukset voivat olla massiivisia. Eräs muoviosan muotti maksoi satatuhatta euroa lähes 10 vuotta sitten. Kun tuollaisen muotin päättää tehdä, pitää olla melko varma siitä, että tuote on teknisesti kelvollinen, monikäyttöinen ja pitkäikäinen. Näin ainakin leikkivälineteollisuudessa, jossa yhden komponentin keskimääräinenliikevaihto ei ole kuten autoteollisuudessa.

Logistiikka astuu kuvioon kun tuote on suurempi kuin kännykkä. Kun tuote on halkaisijaltaan 3 metriä ja painaa yli tonnin, sitä ei kannata kovin kauaksi valmistuspaikasta kuljettaa. Maailmalla on useita kansainvälistä kauppaa tekevää leikkivälinevalmistajaa. Yhteistä heidän tuotteilleen on modulaarisuus (osat saadaan pakattua tiiviisti) ja keveys (ei betonia).

Sertifiointi alkaa olla minimivaatimus leikkipaikkavälineille. Sertifiointi tehdään vasta valmiille tuotteelle, ei suunnitelmalle. Niinpä suuret riskinarvioinnilliset kysymykset, kuten tässä tuotteessa hiekkalaatikon yläpään korkeus, pitää selvittää etukäteen. Voi olla, että sertifioija ei suostu antamaan tällaista etukäteispäätöstä. Tai jos antaa, voi olla, että lopullisessa tuotteessa on kuitenkin jokin sellainen piirre, minkä vuoksi etukäteispäätös ei päde. Valmiin muotin muuttaminen voi maksaa puolet alkuperäisen muotin hinnasta ja viivästyttää myynnin aloittamista vuodella… Jos päättää, että sertifikaattia hankitakaan, voi tuotteen myynti jäädä vähäiseksi.

Miksi näin?

Vain harvalla toimijalla on varaa testailla tuotteita. Ideoista suurin osa ei läpäise edes teknistä esisuunnittelua. Jotkin ideat pysähtyy prototyyppiin. Mitä aikaisemmin elinkelvottoman tuoteidean hylkää, sitä vähemmän rahaa menee hukkaan.

Toinen ongelma on leikkivälineteollisuus yleensä. Tuotteista ei makseta sitä mitä rakennuksista. Paikallisilla pikkutoimijoilla on etulyöntiasema kevyen kustannusrakenteensa vuoksi, joten suuret leikkivälinevalmistajat eivät saa (ainakin minun silmissä laatunsa vuoksi ansaitsemaansa) hyötyä koostaan samalla tavalla kuin rakennusteollisuudessa.

Kolmas ongelma on hankintalaki, joka pakottaa ottamaan halvimman. Ellei voida selvästi osoittaa, että kalliimpi on parempi, halvempi vie voiton. Usein hyvät tuotteet vaihdetaan halvempiin kun väitetään, että halvempi on vastaava. Monesti ei ole.

Jos joku keksii ratkaisun tähän ongelmavyyhtiin, niin kertokaa minullekin. ; )