Miksi ja miten iskunvaimennus kannattaisi testata?

Julkaistu kirjoittanut admin

Leikkivälineet voivat olla putoamiskorkeudeltaan jopa kolme metriä. On selvää, että alusta ei voi olla täysin kova.

  • Mutta kuinka pehmeä alustan pitäisi olla?
  • Ja kuinka paljon iskua vaimentava alusta loppujen lopuksi suojaa?

Ensisijainen tavoite välineiden suunnittelussa on, että käyttäjät eivät putoa. Jos vahinko kuitenkin sattuu, alustan tehtävänä on estää kuolema tai pysyvä vammautuminen siten, että vamman vakavuus on ruhjeita tai korkeintaan murtumia. Julmaa tekstiä? Ehkä, mutta totta. Alustan pitää siis selvästikin olla iskua vaimentava. Mutta kuinka paljon ja miten sen riittävyys todennetaan?

HIC testi lyhyesti

Leikkialueiden alustojen iskunvaimennus testataan HIC testillä, joka pyrkii määrittämään todennäköisyyden sille, että päähän kohdistunut isku johtaa aivovammaan. Se, että pehmeämpi alusta suojaa myös muilta vammoilta on myönteinen ja haluttu asia, mutta yhtä kaikki sivutuote.

HIC testejä tehdään kuitenkin vähän. Miksi?

Tarvittavan tuloksen täsmällisyys

Standardi EN 1177 määrittää HIC testin ja testimenetelmän tieteellisellä tarkkuudella. Tämä näkyy sekä testilaitteistojen että testausten hinnoissa.

On ymmärrettävä, että uuden tuotteen (kuten turvalaatta tai keinuistuin) tyyppitestaus tehdään testilaboratoriossa ja hyvin tarkasti. Mutta tarvitaanko kenttäolosuhteissa samaa tarkkuutta?

Ei välttämättä. Mutta mitä vaihtoehtoja on? Ei mitään. Tilanne on verrattavissa siihen, että markkinoilla ei olisi rullamittoja lainkaan vaan ainoastaan työntömittoja. Jos joku viitsii mitata tontin työntömitalla, niin tulos on toki tarkka. Mutta työ on kallista ja useimmat tyytyisivät arvioimaan tontin sillä, että yksi askel on noin metrin.

Ihanneratkaisu

Ihanneratkaisu olisi, että EN 1177:n määrittämästä HIC testistä olisi raa’asti yksinkertaistettu versio. Sellainen, joka kertoo, onko alusta jotakuinkin ok, epäilyksen alainen vai huono. Sellainen, jonka käyttö on niin nopeaa, että testi voidaan tehdä jopa vuosittain.

Tämä ei poistaisi tarvetta tarkemmille mittalaitteistoille, sillä jos alusta on epäilyksen alainen, olisi tarpeen tilata täsmällisempi testi.

Siihen asti, että tällainen ihanneratkaisu on markkinoilla (jos ikinä) järkevimmältä tuntuu seuraava:

  • Uudet paikalle valetut rouhekumialustat testataan HIC testillä kuten EN 1176-1:2017 esittää.
  • Uudet iskua vaimentavat tuotteet tyyppitestataan HIC testillä kuten on aina tehtykin.
  • Tarkastajat opettelevat intuitiivisen, visuaaliseen tarkasteluun perustuvan iskunvaimennuksen arvioimisen ja tekevät sen vuosittain.

Neljä todellista vakavaa riskiä

Julkaistu kirjoittanut Esa Junttila

Muistan kun reilut 15 vuotta sitten olin mukana lanseeraamassa ajatusta neljästä vakavasta leikkialueen riskistä yhdessä silloisen Viherympäristöliiton kouluttajan sekä Kuluttajaviraston turvallisuusinsinöörin kanssa. Vaikka jo termiin itsessään sisältyy sana ”riski”, lähtökohtana oli vain standardi EN 1176 eikä riskinarvioinnista ollut puhettakaan.

Sittemmin riskinarviointi on muodostunut merkittäväksi osaksi leikki- ja liikunta-alueiden turvallisuuden hallintaa. Miltä näyttäisi nykypäivän versio 4 vakavasta riskistä tai VARIsta kuten niitä joskus kutsutaan?

Riski 1: Rakenteen kestävyys

Välineen kaatuminen on sitä todennäköisempää mitä vanhempi väline on. Myös välineen tolppien määrä ja sijainti suhteessa toisiinsa vaikuttavat välineen kaatumisherkkyyteen.

Rakenne voi pettää kahdesta syystä:

  1. Kiinnikkeet pettävät. Ruuvit voivat ruostua ja pultit löystyä minkä seurauksena väline tai sen osa voi romahtaa.
  2. Rakenteet lahoavat tai ruostuvat. Puu voi lahota maapinnan alapuolelta tai betonin sisästä. Kuumasinkitsemättömät metallitolpat voivat ruostua sisältäpäin.

Todennäköisyys kaatumiselle on sitä suurempi mitä vanhempi väline on. Jos väline voi romahtaa kokonaan, potentiaalinen vahinko voi olla jopa ”hengenvaarallinen”.

Riski 2: Kuluvat osat

Kaikki liikkuvat ja muotoaan muuttavat materiaalit kuluvat. Jotkut materiaalit voivat kulua yllättävänkin nopeasti. Esimerkiksi pesäkeinun rosteriketjut voivat kulua yläasteen pihalla alle vuodessa vaihtokuntoon!

Todennäköisyys kulumisesta johtuvalle romahtamiselle on sitä suurempi, mitä rajumpaa välineen käyttö on. Potentiaalinen vahinko on helpostikin ”luun murtuma” tasoa.

Riski 3: Turva-alue

Putoaminen on suurin yksittäinen vahingonaiheuttaja leikkialueilla. Vaikka päähuomio on putoamisen estämisessä, turva-alue lieventää vahingon vakavuutta. Siksi alustan laatua on huollettava.

  • Turvahiekan pinta voi kovettua mikä vaatii kovan pinnan rikkomisen ja jauhamisen. Nurmikko savettuu mikä vaatii siirtonurmen istuttamisen.
  • Turva-alueelle voi tulla esteitä: Joku asentaa penkin, roskiksen tai aidan väärään paikkaan.
  • Liukumäen eteen ja keinujen alle muodostuu vettä kerääviä kuoppia.

Riippuen välineen luonteesta, putoamisen todennäköisyys voi olla mitä vain ”lähes mahdottomasta” ”lähes varmaan”. Potentiaalinen vamma on vakavuudeltaan yleensä ”luun murtuma” tai ”pysyvä vammautuminen”.

Riski 4: Rikkinäiset komponentit

Mikä tahansa välineen osa voi rikkoutua ilkivallan, huollon puutteen tai vaikkapa työkoneen töytäisyn seurauksena. Korjaava huolto on suoritettava heti kun tieto rikkoutumisesta saadaan.

Tyypillisiä rikkoutumisesta aiheutuneita vaaroja ovat köyden katkenneet terässäikeet, rikkoutuneen levyn terävä reuna tai hajoamisen myötä paljastuneet kiinnikkeet.

Koska komponentit rikkoutuvat joskus ja yleensä yllättäen, on lähes varmaa, että jokaisella leikki- ja liikunta-alueella käyttäjät joskus altistuvat rikkoutuneille rakenteille. Vammojen vakavuus on kuitenkin yleensä vain ”ruhje” tai pahimmillaankin vain suurehko haava.

Bonus: Ympäristö

Siinä missä 2000-luvun alussa tarkasteltiin välineitä ”EN 1176 lasit” silmillä, nykyään riskinarviointi huomioi koko alueen ympäristöineen. On mahdollista, että ympäristön riskejä ei ole aluetta suunniteltaessa huomioitu kunnolla. Tai ympäristö on muuttunut. Tyypilliset ympäristön riskit liittyvät vesistöön, liikenteeseen tai jyrkänteisiin; näissä vammautuminen voi olla pysyvää. Koska leikkiminen on selvästi vähäisempää kuin varsinaisella leikkialueella, vahinkojen sattumisen todennäköisyys on merkittävästi pienempi kuin jos vastaava vaara olisi leikkialueen yhteydessä.

Uudet tuulet kesällä 2020 leikkipaikkojen tarkastukseen ja huoltoon

Julkaistu kirjoittanut Esa Junttila

Leikkipaikkojen tarkastus- ja huoltostandardi EN 1176-7 on nyt joulukuussa 2019 hyväksynnässä ja standardi julkaistaan kesällä 2020. Mikä muuttuu?

Ohjeesta vaatimukseksi

Vaikka standardin nimessä lukee edelleen ”ohje”, sanamuodot ovat vaatimuksia, jotka on kirjoitettu muotoon ”tulee tehdä”, ”pitää” jne. Tähän kompromissiin päädyttiin siksi, että toimintaa koskevien vaatimuksien noudattamista ei yleensä voi jälkikäteen todentaa.

Juridisesti ajatellen nyt uudistettava standardi tulee olemaan merkittävästi sitovampi kuin aiempi versio.

Viittaukset tarkastajan pätevyysmääritykseen

Kesällä 2018 julkaistu eurooppalainen tekninen raportti TR 17207 määrittää tarkastajien pätevyyden 6 osa-aluetta. Tämä määritys jäi kohtuullisen vähäiselle huomiolle koska se ei ole standardi. Nyt tähän määritykseen kuitenkin viitataan standardissa EN 1176-7 peräti 4 kertaa; mm. kun puhutaan välineiden asentajien ja tarkastajien pätevyydestä.

Riittävään pätevyyteen vaaditaan standardien tuntemisen lisäksi osaamista riskinarvioista, aluesuunnittelusta, teknisestä tuotannosta, lapsen kehityksestä ja lainsäädännöstä.

Välineiden asennus

Mikäli asennus tehdään välinevalmistajan ohjeista poiketen, tulee muutoksen suunnittelijan olla tehtävään pätevä. Joskus pieneltä vaikuttava muutos onkin toiminnan tai turvallisuuden suhteen merkittävä. Mikäli työmaalla on pätevä valvoja, suuretkaan muutokset eivät välttämättä aiheuta viivästystä asennuksen valmistumiseen.

Päivitetty standardi mainitsee nyt yksiselitteisesti vaatimuksen käyttöönottotarkastuksen tekemisestä aina kun uusia välineitä asennetaan tai oleviin välineisiin tehdään merkittäviä muutoksia.

Tarkastustyypit ja niiden merkitys

Vuositarkastusten, toiminnallisten tarkastusten ja silmämääräisten tarkastusten rinnalle on nyt määritetty käyttöönottotarkastus. Kullekin näistä tyypeistä on määritetty tekemisen syy sekä tehtävät.

Erityisesti uutta ohjeistusta annetaan koskien sellaisia rakenteita, joita ei näe ilman rakenteiden purkamista; mm. perustukset ja ontelopalkit.

Oma kappaleensa on kirjoitettu tarkastusprotokollasta, joka ohjaa tarkastusten ja huollon aikataulua, tehtäviä toimenpiteitä sekä toimii tehdyn työn raporttina. Turva-alusta voi vaatia oman huoltonsa.

—

Standardi EN 1176-7 tullaan suomentamaan ja se on ostettavissa SFS:n verkkokaupasta julkaisun jälkeen. Standardin sisältö tullaan päivittämään myös Safe to Play -tietokirjastoon kuluvan talven aikana. Safe to Play -sovelluksen käyttäjille uusi tieto päivittyy sovellukseen automaattisesti.

Kysymyksiä Safe to Play -koulutuksista

Julkaistu kirjoittanut Esa Junttila

Tämän syksyn aikana asiakkaat ovat kysyneet näitä:

Kuinka monesta paikasta Suomessa voi saada leikki- ja liikunta-alueiden turvallisuustarkastajan pätevyyden?

  • Lyhyt vastaus: Yhdestä.
  • Suomessa vain Safe to Play tarjoaa tarkastajakoulutusta. Vuosina 2006 – 2007, eli juuri ennen ”vuoden 2008 suurta leikkipaikkastandardien uudistusta” Viherympäristöliitto koulutti pienen määrän leikkialueiden tarkastajia. Näiden pätevyys on sittemmin vanhentunut.
  • Tarkastajakoulutuksen kehittämisen haastavuudesta kertoo se, että koko maailmassa on vain muutama kouluttaja jotka tarjoavat sitä. Tänä vuonna (2018) tehdyn mittavan markkinatutkimuksen valossa näyttää itseasiassa siltä, että Safe to Playtä vastaavassa laajuudessa sitä ei tarjoa yksikään muu kouluttaja!

Ilman sertifiointia, kuinka pitkään tarkastajan pätevyys on voimassa?

  • Seuraavaan standardipäivitykseen asti mikä on yleensä noin vuoden.
  • Leikki- ja liikunta-alueiden standardeja on 17 ja näitä päivitetään tai tarkistetaan keskimäärin noin kaksi vuodessa.

Onko Safe to Playn perus (Project) koulutus kopio perinteisestä Viherympäristöliiton leikkipaikkojen peruskoulutuksesta?

  • Lyhyt vastaus: Ei.
  • Project koulutus sisältää vähemmän standarditeoriaa (vain 1,5 päivää) ja enemmän käytännön asiaa. Mm. seuraavat asiat kuuluvat vain Safe to Play -koulutukseen: Leikin ja riskin merkitys lapsen kehityksessä, Välineiden ja alueiden ikäluokitus, Leikki- ja liikunta-alueiden yhdistäminen, Huoltosuunnitelman teko, Riskien hallinta ja Turvallisuusasiakirjan laatiminen.
  • Lisäksi vain Safe to Play -koulutukseen kuuluu seuraavat: Aihealueeseen tutustutaan itseopiskelutehtävillä, koulutusaineisto on yli 300-sivuisessa oppikirjassa, Sertifiointi on puolueeton todistus tiedon omaksumisesta ja keino ylläpitää osaamistaan vuodesta toiseen.
  • Eroista huolimatta nämä kaksi koulutusta on hyväksytty riittävän samankaltaisiksi, jotta Viherympäristöliiton peruskoulutuksen käyneet voisivat täydentää osaamisensa tarkastajatasolle Safe to Playn 3-päiväisessä täydennyskoulutuksessa.

Huolto- ja tarkastussuunnitelmat

Julkaistu kirjoittanut Esa Junttila

Huolto- ja tarkastus ovat reaalitoimenpiteitä, joiden järjestyksellinen suorittaminen vaatii suunnitelman. Suunnitelma sisältää tiedon alueista ja välineistä, ohjeet huollolle sekä seurannan huoltojen tekemisestä.

Tarkastaja on leikki- ja liikunta-alueiden turvallisuuden asiantuntija. Häntä voi käyttää myös muissa tehtävissä kuten suunnittelutyön konsultointi, asennuksen aikainen valvonta ja henkilövahingon jälkeinen tarkastus.

Riskinhallinta on hallinnoijan tehtävä ja se sisältää kaiken turvallisuuteen liittyvän tiedon (mm. tarkastusraportit) perusteella tehtävät päätökset tarvittavista jatkotoimenpiteistä joiden avulla havaitut riskit saatetaan hyväksyttävälle tasolle.

Tätä aihetta on tarkasteltu Safe to Play -kirjan luvussa 2.1. Huolto- ja tarkastussuunnitelmat.

Kun standardi muuttuu, pitääkö välineet muuttaa?

Julkaistu kirjoittanut Esa Junttila

Kuluttajaturvallisuuslaki sanoo, että välineen turvallisuuden arvioinnissa käytetään voimassa olevaa standardia. Tuntien standardisoinnin rytmin, väline ehtii nähdä elinkaarensa aikana ehkä 3 standardiversiota. Pitäisikö väline joka kerta muuttaa? Se tuntuisi turhalta ja kalliilta.

Vertailukohta löytynee autoista. 30-40 vuotta sitten autoissa ei ollut turvavyöpakkoa eikä monissa autoissa ollut turvavöitäkään. Turvavyöpakko tuli ensin etupenkeille, mutta se koski vain niitä (uusia) autoja, joissa oli turvavyöt. Myöhemmin kun vaatimus laajennettiin takapenkeille, sekin koski vain niitä (uusia) autoja, joissa oli turvavyöt myös takana. Jostakusta se, että eri aikoina käyttöönotetuille autoille on eri vaatimukset, saattoi tuntua väärältä. Mutta ajan saatossa autokanta uusiutui ja nykyään kaikissa autoissa on turvavyöt sekä edessä että takana.

Leikki ja liikuntavälineissä tilanne on samankaltainen. Välinettä koskee ne vaatimukset, jotka olivat voimassa asennushetkellä. Myöhemmin voimaan tulevista vaatimuksista pitää täyttää vain ne, jotka ovat turvallisuuden kannalta merkittäviä. Mitä tällaisia voisi olla? Otetaan pari esimerkkiä.

  • Vuonna 2008 tuli uusi vaatimus keinumisvälineiden käsi- ja jalkatuille; tapin pään halkaisijan tulee olla vähintään 44 mm jotta se ei vaurioittaisi silmää. Pitikö kaikki tapit siis vaihtaa? Riskinarvioinnillisesti ajatellen osa pitää, osaa ei. Esimerkiksi lähellä maan rajaa olevien jalkatappien vaihtaminen tuntuisi tarpeettomalta samoin kuin sellaisten käsikahvojen, joissa liike on vain poikittaista tappiin nähden. Mutta esimerkiksi käsikahva edellä pyörivissä keinumisvälineissä riski on selvästi suurempi.
  • Vuonna 2008 liukumäen turva-alue liu’un sivulla leveni 100 cm:stä 150 cm:iin. Tuskin missään tilanteessa olisi tarpeen siirtää välinettä jos liukumäen sivulla ei ole tuota 150 cm:n tilaa.

Mutta kuka päättää mitkä vaatimukset ovat riskinarvioinnillisesti merkittäviä? Jos minulta kysytään, niin suosituksen tekee tapauskohtaisesti vuositarkastuksen tekevä, riskinarvioinnin hallitseva tarkastaja. Päätöksen muutoksesta tekee aina alueen omistaja.

Otteet tason yläpuolelle vai ei?

Julkaistu kirjoittanut Esa Junttila

EN 1176 ei vaadi tason yläpuolelle, kohtaan josta noustaan jyrkästä nousuelementistä tasolle, otekahvoja joten useissa kiipeilyvälineissä niitä ei ole. Ehkä se, että standardi ei vaadi niitä, tulkitaan tarkoittavan, että niitä ei tarvita. Tai ehkä tuotekehitys on niin standardilähtöistä, että käytettävyys unohtuu. Tai ehkä kahvojen poisjättäminen on seurausta alati tiukkenevasta hintakilpailusta jonka seurauksena perusleikkivälineissä herkkuja ei juurikaan ole.

Australiassa leikkivälineille on EN 1176-standardien lisäksi muutamia lisävaatimuksia. Yksi näistä huomauttaa, että aukossa tulisi olla kahvat vaikkakaan niitä ei vaadita.

Riskinarvioinnillisesti ajatellen kahvat ehdottomasti kannattaa olla. Putoaminen on yleisin vahingon syy ja tällaisessa kohtaa putoaminen taaksepäin selälleen on aivan ilmeinen riski.

 

Alueen omistajan vastuu tarkastushuomioiden käsittelyssä

Julkaistu kirjoittanut Esa Junttila

Päävastuun leikki- tai liikuta-alueen muodostaman kuluttajapalvelun turvallisuudesta kantaa luonnollisesti alueen omistaja: Kunta, taloyhtiö tms. Joskus tarkastaja voi kuitenkin ahdistua tietäessään, että alueella on vakava riski eikä sen korjaamisesta ole takeita. Pitäisikö tarkastajan siis omatoimisesti ilmoittaa puutteesta sosiaalisessa mediassa tai vaikkapa s-postilla viranomaiselle?

Ei pidä.

Pian valmistuva Eurooppalainen tekninen raportti leikki- ja liikunta-alueiden tarkastajien pätevyydestä nimenomaan sanoo, että tarkastuksessa tehdyt havainnot ovat luottamuksellisia. Ainoan poikkeuksen tekevät seuraavat kaksi tilannetta:

  1. Tietojen luovuttaminen on ehdottomasti tarpeen lasten turvallisuuden varmistamiseksi.
    • Tämä tarkoittaa lähinnä sitä, että tietoja saa antaa suoraan esimerkiksi aluetta hoitavalle huoltoyhtiölle. Ei kuitenkaan kenellekään, joka ei hoida alueen turvallisuuden varmistamista.
  2. Viranomaiset antavat lainvoimaisen määräyksen luovuttaa tiedot.
    • Tämä vaihtoehto tulee kysymykseen jos vahinkoja on tapahtunut, asiaa tutkitaan ja esimerkiksi haluttaan varmistaa, että alueen omistajan toimittama tarkastusraportti on yhtenevä tarkastajan luovuttaman tarkastusraportin kanssa.

Voiko tarkastaja olla jäävi?

Julkaistu kirjoittanut Esa Junttila

Euroopan standardisointipiireissä käydään keskustelua siitä, voiko tarkastaja tehdä muuta kuin tarkastaa. Jääviyskysymys on relevantti mutta ei mustavalkoinen.

  • Jos autokatsastaja määräisi korjauksen joka tehtäisiin omassa hallissa, voisi kyseenalaistaa vikaraportoinnin herkkyyden.
  • Toisaalta se hyväksytään, että lääkäri saa lääkeyhtiöltä kiitosta eri muodoissa.

Leikki- ja liikuntavälineiden tarkastuksessa on kieltämättä mahdollisuus väärinkäytökseen ja näin on kertoman mukaan toimittukin. Eräs ei-Eurooppalainen tarkastusyhtiö omassa kotimaassaan kuuleman mukaan yhdisti tarkastus- ja myyntitoiminnan hyvin kyseenalaisella tavalla. Esimerkiksi jos vanhassa välineessä oli edes teoreettinen päänkiinnijuuttumisaukko, se raportoitiin aina korkeimpaan “riskiluokkaan” välittämättä systemaattisesta riskinarvioinnista. Näin saatiin kuitenkin näyttämään siltä, että vanha väline on vaarallinen ja voitiin myydä oma väline sen sijaan. Tarkastaja ei välttämättä valehdellut riskistä, mutta varmasti harhaanjohti asiakasta luulemaan riskin olevan todellista suurempi saadakseen näin taloudellista hyötyä.

Edellä mainittua ongelmaa ei juurikaan ole, jos tarkastukseen liitetään asianmukainen ja aito riskinarviointi. Jos riski on todellinen, se pitää raportoida. Ja jos raportin ohessa saa mahdollisuuden vian korjauttamiseen, niin hyvähän se on.

Vaikuttaa siltä, että keskustelu on siirtymässä kohti seuraavaa johtopäätöstä: Tärkeintä on että tarkastaja on henkilökohtaisesti erillään välineiden, huollon tai tarkastuspalvelun myynnistä. Jos sama yhtiö harjoittaa sekä tarkastus, että myyntitoimintaa, pitäisi ainakin henkilöiden olla erillisiä eikä esimerkiksi tarkastajan bonukset saisi perustua varaosa- ja huoltomyyntiin.